Kun Metsämörri syntyi, oli kaunis ja lämmin päivä. Aurinko paistoi ja metsän puissa tuuli soi kuin musiikki. Äkkiä tuuli nousi ja puiden latvat taipuivat melkein maahan asti. Tumma sadepilvi tuli auringon eteen. Ukkonen jylisi kallionseinämien välissä ja samassa alkoi sataa kaatamalla.

Merellä kuohuivat aallot korkeina ja löivät vasten rantakiviä niin, että vesi pärskyi. Koko luonto vapisi ja tutisi. Leppäkertut saivat juuri ja juuri pysytellyiksi heinänkorsilla, jotka heiluivat kovassa tuulessa edestäkaisin.

Juuri silloin kun luonto kapinoi, syntyi...METSÄMÖRRI.

Sade taukosi, pilvet ja usva väistyivät, ja aurinko tuli taas esille pilvien takaa lähettäen lämpimiä säteitään. "Hoi kolikok!" huudahteli pieni olio, joka loikoili sammalikossa ja nauroi. "Hoi kolikok!", sanoi hän jälleen. PIenellä velikullalla oli tuuhea tukka ja nimi Metsämörri tuntui sopivan hänelle mitä parhaiten. Huhuilu kuultiin kaikkialla metsässä ja kaukaa vuorten välistä vastasi kaiku: "Hoi kolikok!".

Kaikki eläimet maassa, linnut taivaalla ja kalat vedessä pysähtyivät kuuntelemaan. Sanoma Metsämörristä kantautui hetkessä läpi metsän. Kaikki halusivat ehdottomasti nähdä huhuilijan ja kiiruhtivat hänen luokseen.

Mutta pienellä velikullalla ei ollut minkäänlaisia vaatteita yllään. Kaikki ryhtyivät yhteistuumin puuhaan vaatteiden saamiseksi, kukin omalla tavallaan. Linnut toivat lehtiä kaikista metsän puista.

Hämähäkit kiiruhtivat kutomaan lankaa ja muurahaiset kantoivat pitkiä havunneulasia. Mittarimadot mittasivat kangasta ja vesimittarit auttoivat kilvan ompelemisessa. Kohta sai Metsämörri ylleen ihanan pehmeän sammaleenvihreän puvun. Myyrät ja metsähiiret nakertelivat ohuita puun juuria ja punoivat hienon hännän ja laittoivat siihen vielä tupsunkin. Täytyihän Metsämörrillä olla häntä, jolla hän saisi lakaistua luonnon puhtaaksi aina tarvittaessa. Pihtihännät leikkasivat housun takamukseen pyöreän reiän ja siitä saatiin häntä ulos. Metsämörri oli riemuissaan ja peilasi itseään puron ääressä.

Koivusta oli pudonnut palanen tuohta. Hetkessä Mörri tekaisi siitä itselleen tuohisen hatun ja pisti sen päähänsä. Teeri tepasteli ohi ja pudotti yhden sulistaan sammalikkoon. Kun Mörri kumartui poimiakseen sen, putosikin se hänen kädestään kuralammikkoon. "Voi, voi, voi!" sanoi Mörri ja kuivasi sulan puolukkavarvikossa. Joitakin edellisen vuoden puolukoita oli vielä jäljellä varvuissa ja ne survoutuivat ja antoivat sulalle kauniin punaisen värin. "Katsokaapas", sanoi Metsämörri: "Nythän siitä vasta hieno tuli ja nyt se sopii kuin nakutettu valkoiseen tuohihattuuni".

Metsämörri lähti vaeltelemaan metsän halki. Välillä pistivät tikut paljaisiin jalkoihin oikein kipeästi. No, kyllä siihen tottuu, ajatteli Mörri.

Kukkulan laella, pienessä torpassa, asui perhe, jolla oli kaksi lasta, Timo ja Anne.

Lapset kuulivat metsästä: Hoi Kolikok! He hiipivät heti ulos katsomaan, mikä se oli. Kumpikin hämmästyi nähdessään Metsämörrin. PItkän aikaa he vain seisoivat ja tarkastelivat toisiaan uteliaina.

"Timo, sinähän voisit antaa lapikkaasi Metsämörrille, niin ettei hän saa tikkuja varpaisiinsa metsässä kävellessään", Anne keksi. TImo kipaisi kotiinsa hakemaan lapikkaansa ja ojensi ne Mörrille. Nyt oli Metsämörri valmis.